Tunnustan: olen taipuvainen ajoittaiseen synkistelyyn ja pessimismiin. Tiedättehän, maailma on paha paikka ja pahemmaksi menee, me ihmiset ollaan kamalia ja typeriä eikä tulla ikinä oppimaan yhtään mistään.
En tiedä missä maailman pahuus oli viime viikonloppuna. Sen ainakin tiedän, että ihan jossain muualla kuin Joutsenon Konnunsuolla.
Kontufolk tarjoili kolmen päivän ajan musiikkia, taidetta, ruokaa ja juomaa Konnunsuon Juhlaladossa ja sen luonnonkauniissa ympäristössä.
Ja kaiken tuon lisäksi aivan järjettömän hienon tunnelman.
En ole enää vuosiin ollut oikein festari-ihminen: en jaksa
ihmismassoja enkä varpaat murskaavaa ja ahdistavaa tungosta. Kaikkein
vähiten jaksan väistellä horjuvia ja ördääviä kännikkäitä ja heiluvista
muovituopeista lentäviä olutsuihkuja. Ylihinnan maksaminen
kärventyneistä makkaraperunoista ei myöskään kuuluu elämäni top
kolmoseen.
Mutta Kontufolkissa kaikki on toisin.
Ei ollut ördääjiä eikä tönijöitä. Oli vain leppoisa fiilis ja...apua, voiko näin imelästi sanoa...no, sanon kuitenkin,
sillai niinku harmoninen ja viaton tunnelma.
Ihan kuin kouludiskossa, huokasi ystävä onnellisena. Mutta ilman sitä riipivää esipuberteettista epävarmuutta ja miljoonien kompleksien riippakiveä.
Melkoista hippeilyä siis. Ja juuri siksi niin ihanaa.
Ehkä yksi hienoimpia juttuja oli se, että läheisen
vastaanottokeskuksen asukkaat oli myös aktivoitu mukaan tapahtumaan.
Paitsi että he olivat olleet mukana rakentamassa puitteita, heillä oli
myös oma ruokakoju alueella, jossa nälkäinen festarikansa pääsi
maistelemaan eksottisia herkkuja varsin kohtuullista korvausta vastaan.
Erityisesti samosat iskivät ainakin tämän herkuttelijan makuhermoihin
kuin metrin halko.
Eikä pahaa ruokaa ollut muissakaan kojuissa. Kielen päälle jäi
pysyvä muisto Vokeburgerin täydellisen ihanasta kasvishampurilaisesta ja
minttusuklaabrowniesta (miksen tajunnut utsia ohjetta, perhana!) ja
lempeästi hautuneesta Tyynelän tilan uutispuurosta kirnuvoilla. Eikä se
Cacao Flown raakasuklaakaan pöllömpää ollut.
Ja miten nerokas oli idea siitä, että omien astioiden käytöstä
palkittiin alennuksella. Ja tiskauspistekin oli järjestetty paikan
päälle, tietenkin.
Eräs tuttu kuvaili tapahtumaa
semmoseksi kotikutoiseksi hippifestariksi. Äänensävyssä oli havaittavissa pieni häivähdys pilkallisuutta. Jäin miettimään, mitäs perhanan vikaa oikeastaan on kotikutoisuudessa? Ja miksi me täällä iloisessa Karjalassa inistään aina niiden isojen massatapahtumien perään, eikä tajuta että monta pientä ja hienoa tapahtumaa on itseasiassa huomattavasti parempi juttu.
Pieni on kaunista ja hipit rautaa. Ja pieni palanen kouludiskoa tekee aikuisellekin oikein hyvää.
Lisää Kontufolk-kuviani löytyy
täältä.
