maanantai 8. huhtikuuta 2013

Auttava käsi

Aina valitetaan siitä, miten ulkomaalaiset vain tulevat tänne velttoilemaan. Mitään eivät tee ja tukia vaan nostavat tai sitten nimenomaan vievät suomalaisilta kaikki ne himoitut työpaikat, esimerkiksi siivoojina ja yögrilliyrittäjinä.

Vaan ei pidä paikkaansa ensimmäinen väittämä täällä Etelä-Karjalassa, ainakaan aamun uutisten mukaan. Ulkomaalaiset nimittäin tekevät täällä jo 40 prosenttia tilastoiduista rikoksista.

Että onhan siinä jo osallistumisprosenttia, jukoliste, jos enää 60 prosenttia jää paikallisten rikollisten harteille. Näin sitä autetaan miestä mäessä, a vot sie!

Isänmaallisesta näkökulmasta asiaa tarkastelevan pitäisi tietysti suuttua ja kovaa. Saatana, vievät työt meidän omilta rikollisilta! Eihän täällä enää kohta mahdu rehellinen suomalainen mihinkään rötöstelemään kun naapurimaan porukkaa lappaa joka suunnalta! Perkele!

No mutta, iloinen asia on myös se että poliisi työllistyy. Mukavampaahan se on rosvoja jahdata kuin munkkia mussuttaa. Kunhan ei liikaa, ettei joudu lepäämään Kilpisjärvelle.




keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Lepää rauhassa, Keisarinasema.


En ollut paikalla, kun kaikki tapahtui. Suruviesti kyllä tavoitti minut jo ennen aamukahvia: huonotkin uutiset näköjään kulkevat vikkelästi verkkoa pitkin toiseen maakuntaan asti.

Vasta tänään uskalsin käydä katsomassa ruhjottua ruumistasi. Savun haju tuntui edelleen vahvana, ilma väreili raunioiden päällä.

Viimeiset hengenvetosi.

Seisoin ja katselin, palelin ja purin huultani. Itkisinkö muka yhden rakennuksen tähden, hirsien, kattopeltien, ikkunoiden?

Itkin.

Mikä siinä tuntuu niin pahalta? Onhan näitä hävitetty kartalta ennenkin, taloja toisen perään. Se kaunis, vanha Lappeenranta, hui hai, muisto vain. Mitäpä näitä suremaan, kyllä puun tilalle aina betonia riittää!

Mutta sinä et ollut mikä tahansa talo. Sinä olit yksi niistä viimeisistä oljenkorsista, selviytyjä, purku-uhan alta täpärästi pelastettu. Muistutit meitä siitä, että peli ei ollut menetetty, että mekin osasimme lopulta suojella sitä, mikä on suojelemisen arvoista. Seisoit ylväänä keskellä kalseaa kerrostalokorttelia, omasta arvostasi tietoisena.

Minä olin täällä ensin.

Sain tuntea sinut myös lähemminkin. Kun ensimmäistä kertaa astuin lukiokaverini kodin ovesta sisään, huokaisin ihastuksesta. Täällä ei voi asua kuin onnellisia ihmisiä. Jykevien seiniesi suojissa naurettiin paljon, parannettiin maailmaa aika monissa kotibileissä ja kirjoitettiin kikatellen kiitettävät musiikin esitelmät Katri Helenasta sekä Matista ja Teposta. Myöhemmin lauloin kattosi alla kaupunginjohtajalle ja ehdinpä vielä vuosi sitten tanssia siellä ystävien häitäkin. Silloinkin oli kova pakkanen ja haistelimme huolestuneina lämmityslaitteista noussutta käryä. Siitä ilmoitettiin eteenpäin, kuulimme myöhemmin että kaiken oli todettu olevan kunnossa.

Kun menettää jotain tärkeää, sen kuuluukin sattua. Ja kun jotain katoaa, jää tyhjä tila täytettäväksi. Mitä tuhkastasi nousee, ei vielä tiedä kukaan. Varmaa on kuitenkin se, ettei sinua unohdeta.

Kauniita unia.


sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Keitto vai savu?

Tapahtuipa eräänä iltana Lappeenrannassa:

Äiti luki lapselleen iltasaduksi lasten tiedekirjaa.
- Tähdet saavat polttoaineensa vetykaasusta...
- Ai, onko ne sellaisia...niinku lihapiirakkakaasuja?



Vety ja atomi ovat ehkä se olennaisin osa lappeenrantalaista kulttuuriperimää, onhan piirakkaa höyrytetty kauppatorilla jo vuosikymmenten ajan. Jokaisella paikallisella on niihin jokin suhde, yleensä enemmän tai vähemmän intohimoinen. Vetykioski on myös se paikka, jonne satunnainen matkailija ja pahaa aavistamaton kesävieras ensimmäisenä kiikutetaan, lyödään lihapiirakka kouraan ja vahdataan vieressä silmä kovana, mikä on reaktio.

Eikä mikään muu kuin ihastunut huokailu kelpaa.

Turistinkin olisi syytä ennen kaupungin rajojen sisäpuolelle astumistaan opetella ulkoa edes piirakkatieteen lyhyt oppimäärä, ettei ainakaan tulisi lipsauttaneeksi sitä kaikkein pahinta:

- Ai onkse niinku semmone lörtsy?

Vähemmästäkin on kaupungin kaduilla saanut turpaansa.

Kovimmat uskottavuuspisteet myyjiltä ja muiltakin saa, jos osaa tilata eväänsä ilman yhtään tarkentavaa kysymystä liittyen kinkkulaatuun, maustevalintoihin tahi piirakan alashuuhteluun tarvittavaan nesteeseen. Tästä tunnistaa jo todellisen ammattilaisen. Siitä voi olla myös taloudellista hyötyä: täsmällisen tilauksen ansioista on joku joskus saanut jopa alennusta. Ainakin minä.

Jokaisella on oma piirakkahistoriansa. Minulla se noudattaa porttiteorian lainalaisuuksia: kaikki alkoi viattomasti voipiirakasta ja pillimehusta Peitsoman kioskilla silloin kultaisen 80-luvun alkupuolella, kun kiinteä ruoka pysyi jo hampaissa. Seuraava aste olikin sitten kinkkuatomi ketsupilla ja kurkkusalaatilla, josta vihdoin päädyttiin vetyyn keittokinkulla ja kaikilla mausteilla. 

Enkä malta olla vielä palaamatta pillimehuun, silloin Tripit olivat vielä oikeasti tetroja. Hei, missä ovat markkinamiehet nyt, kun heitä tarvitaan? Näen jo nostalgiannälkäisen kolkytjarisat-sukupolven pyörittelemässä onnesta lasittunein katsein mehutetraa käsissään, sitä pillin mentävää pientä kolosta etsien. Kamoon, eikun tuotantolinjat käyntiin ja kassakoneet kilisemään!

Mutta mitäs sanotte tästä?


Mie en nyt kyl oikein tiijä. Ihan näin paljon ei maailman tarvitsisi muuttua.


Miten on, vety vai atomi, keitto vai savu? Ja mitä mausteita pannaan?



torstai 8. marraskuuta 2012

Elämme jännittäviä aikoja

Kuuletteko tekin tuon äänen: PUM-PUM-PUM-PUM-PUM.

Kaakkoisuomalaisten aviomiesten pulssi se vain on, joka takoo. Kauhusta.


No, iltapäivällä helpottaa. Tai sitten ei.

Jotkut pitävät tiedotustilaisuuden pitopaikkaa varmana merkkinä sijoituspaikan valinnasta. Voihan se olla, tosin arvostaisin kovasti sellaista vittuiluhuumoria, että sanoisivatkin siellä että ähäkutti, Haminaan meni.


Kuvankaappaus YLE Etelä-Karjalan sivulta.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Taikinalahdesta Lastentalonkadulle

Parhaat löydöt tekee usein vahingossa, niin nytkin. Etsin kirjaston hyllystä aivan toista opusta, kun yllättäen törmäsinkin tähän.


Jestas, miten koukuttava kirja!

Laila Lehikoisen teos avaa lappeenrantalaisten kadunnimien historiaa, luonnollisesti samalla käsitellään myös kaupunginosien ja paikkojen nimihistoriaa hieman laajemminkin. Kirjassa listataan myös paitsi asemakaavasta poistettuja nimiä, myös niitä jotka eivät koskaan päässeet katukuvaan asti vaan jäivät suunnittelijan työpöydälle.

Monen kadunnimen kohtalona on ollut muutokseen alistuminen, usein hyvin radikaaliin sellaiseen. Vai kuulostaako vaikkapa Taipalsaarentie hieman valjulta verrattuna Esplanadiin? Eipä. Enkä tiennyt sitäkään, että jos muuan aloite olisi mennyt aikanaan läpi, asuisinkin nyt Lastentalonkadulla Peltolassa.

Sitä tallaa kaupungin katuja päivittäin, katselee tienviittoja sen kummemmin miettimättä, mikä tarina minkäkin nimen takana oikein piilottelee. Itse olen aina ihmetellyt Rietinkadun ja -kujan nimiä, mikä hemmetin Rieti? No tietysti Kourulanmäen Kiviharjun talon isäntä Fredrik Reijola eli Rieti, olisihan se pitänyt arvata.

Hyväntuulentiellä vasta hauska historia onkin. Kujan tienoo tunnettiin juoppojen oleskelupaikkana ja sen kansanomainen nimi olikin Juoppojenkuja. Vuonna 1949 katunimikomitea ehdotti nimeksi Kylpylänkujaa, jonka alueen asukkaat kuitenkin torppasivat ja ehdottivat tilalle Hyväntuulentietä, joka myös hyväksyttiin. Näin sai iloinen känni oman nimikkokatunsa Lappeenrantaan!

Ja tiesittekö, että Kaupunginlahden aikaisempi nimi oli Taikinalahti? Varmaa tietoa nimen historiasta ei ole, mutta yksi mahdollinen selitys on lahden pyöreä, taikinatiinumainen muoto. Mahtavaa! Ja miten ihanan hyväntuulinen nimi onkaan Taikinalahti verrattuna tylsään Kaupunginlahteen!

Oksasenkatu taas oli aiemmin Ahlqvistinkatu suomen kielen professorin Carl August Ahlqvistin mukaan. Kun  kadulle haluttiin karjalaiseen suuhun sopivampi nimi, napattiin käyttöön Ahlqvistin runoilijanimi Oksanen. Kätevää! Nykykaupunkilainen voi myös lohduttautua sillä, ettei Standertskjöldinkadun nimeä ei ole osattu lausua ennenkään. Kadulle onkin aikanaan annettu kansanomaisempi nimi Miljoonatie, viitaten 1920- ja 30-luvuilla tehtyihin kalliisiin kunnossapitotöihin. Miksei tätä mainita kaupunkioppaissa?

Suosittelen lämpimästi tutustumista tähän opukseen, jälleen yksi hyvä syy lisää käydä kirjastossa!

maanantai 29. lokakuuta 2012

Uinuva Lappeenranta

Kunnallisvaalit on taas taputeltu: on jälkipyykin aika.

Pusu kaikille niille 54,3 % äänioikeutetuista, jotka toteuttuvat sekä oikeuttaan että velvollisuuttaan. Ja kaikille muille: mitä hemmettiä, ihmiset?

Olisin kuvitellut toisin. Niin runsasta on ollut keskustelu lehtien palstoilla, turuilla ja toreilla siitä kuinka tavattoman kehnosti nykyinen valtuusto on hommaansa hoitanut. Nyt olisi ollut se hetki oikeasti vaikuttaa asioihin, eikä vaan jupista ja jurnuttaa nurkkapöytäparlamentissa. Vaan ei.

Etelä-Saimaa keräsi tänään nettisivuilleen äänestämättömien perusteluja toiminnalleen. Tässä muutamia poimintoja:

Toki äänestin:rasti ruutuun. Rekisteröityypä jonnekin. Numeroa en viitsinyt laittaa, samat vanhat menee aina läpi, miksi edes yrittää. Pieni ja hiljainen protesti.

Sama se ketkä siellä jakkaroila istuu. Kovat on puheet, pienet on teot ja se on nähty ennenkin. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Paitsi, että veli-venäläisten paratiisikaupungiksi tämä Lappeenranta on pikkuhiljaa muuttumassa. Jokohan saatais tällä vaalikaudella ne tieopasteet myös tai jopa pelkästään venäjäksi?

Lappeenrannan pienen piirin kähmintä ja salailu on sen verran härskiä toimintaa, että pitäköön tunkkinsa.

Eli ihan turha yrittää, kun mikään ei kuitenkaan muutu.
No, jos ei edes yritä niin mikään ei todellakaan muutu. Huoh.

Yllättävän moni vanhoista valtuutetuista sai jatkopaikan, toki uutta vertakin saatiin remmiin. Jatkossakin kannattanee olla valtuuston kokousiltoina netin ääressä, mikäli Myö-liikkeen ääniharava Lalli Partista on uskominen. Luvassa on kuulema värikkäitä kokouksia: nähdäänköhän valtuustosalissa rajuja taklauksia seinää vasten ja useita poikittaisia mailoja?

Sitä saa, mitä tilaa. Ja kansahan saa juuri sellaiset päättäjät kuin se ansaitsee.